11. Elämäni syksyt osa 1/7 (2019)

Tänään kaunis aamu ja arkivapaa. Syksy on aina ollut jonkin uuden alku, niin monen vuoden ajan kuin vain muistan. Tänä syksynä kaava toistuu, tunnen sen. Jotakin uutta on tulossa.

Syksyllä 2019 alkoi noin vuoden mittainen prosessi, kun aloimme hoitaa synnynnäisen hypodontian seurauksia. Olin tullut siihen ikään, etteivät leukaluut enää kehity, ja olin valmis pysyviin luuston toimenpiteisiin. Takana oli noin yhdeksän vuoden oikomishoito ja väliaikaisten hammasproteesien ylläpito. 

Nyt oli aika luopua proteeseista, jotka sain suuhuni 13 vuoden iässä. Muistan kun katsoin itseäni peilistä hammaslääkärissä ja mietin, että tässä sitä ollaan. Parikymppisenä seuraava vuosi ilman etuhampaita. Muistan sen tuntuneen kolaukselta, vaikka ajattelinkin väliaikaisen esteettisen haitan olevan oikeasti aika pieni murhe. Itku tuli silti.

Suhtauduin kuitenkin mielenkiinnolla tulevaan, varsinkin kun olin odottanut pysyviä implantteja koko nuoruusiän. Väliaikaiset proteesit hajoilivat usein, ja oikomishoito oli kivulias. Kestävä ratkaisu oli vihdoin tulossa, ja olin enemmän kuin valmis!

Hypodontian hoitoon liittyvä implanttien istutus on hieman monivaiheisempi, kuin tavallisten hammasimplanttien kohdalla. Prosessi aloitetaan luunsiirtoleikkauksella vähäisen luun määrän vuoksi. Ensimmäisestä vaiheesta parantuminen oli isoin ja pitkäveteisin vaihe.

Elämä meni jotenkin uusiksi. Parikymppisen vauhdikas ja juhlantäyteinen elämä muuttui. Ulkonäköpaineet oli kovat, ja opettelin taas puhumaan ilman, että puuttuvat hampaat näkyivät. Suussa maistui jatkuvasti veri, ja kasvoissa oli kova turvotus. Muistan vieläkin, miltä ompeleet ja repaleiset ikenet tuntuivat suussa. 

Ruuaksi oli pääosin sosekeittoa, raejuustoa, jogurttia ja rahkaa. Tämän ajanjakson jälkeen opin todella arvostamaan entistä enemmän hyvää ja monipuolista ruokaa! 

Kävin normaalisti töissä ja tanssiharrastuksessa, mutta muuten en kaivannut ihmismassojen äärelle sen enempää. Ravintola-alalla keittiötyössä vuosi hujahti äkkiä. Toki etukäteen järjestettyjä sairaslomia oli myös paljon.

Jälkikäteen ajateltuna pääsin aika lähelle itseäni. Aloin käymään kuntosalilla, toki sen verran mitä suun toimenpiteiden välissä oli suotavaa. Aloin huolehtia ruokailuista paremmin, koska veriarvojen oli oltava kunnossa toimenpiteitä varten. Yllätyin rutiinien tuomasta hyvästä olosta, ja aloin kyseenalaistaa omaa ajankäyttöä. 

Olin haaveillut jo vuosia muutosta johonkin isompaan kaupunkiin. En kuitenkaan ollut voinut muuttaa useammastakaan syystä. Aloin yhdistellä palasia, ja ymmärsin kaiken loksahtavan kohdilleen seuraavana kesänä. Samaan aikaan, kun suun asiat olivat valmistumassa, oli kaikkien muidenkin sidoksien määrä katketa. Päätin siis hakea kouluun, ja aloittaa jotakin uutta.

Kesä koitti ja sain tiedon koulupaikasta. Edessä oli vihdoin muutto isommalle paikkakunnalle, ja olin todella onnellinen. Samana kesänä poistuin erikoishammashoidon yksikön ovista viimeistä kertaa. Tuona kesänä puraisin kunnon ruisleipää ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Naurettiin ja taputettiin aamupalapöydässä, muistan vieläkin miten mahtavalta aito nauru tuntui, kun en piilotellut hampaita. Mietin, etten pidättele sitä enää koskaan!

<3: Jenna