5. Kehoyhteys vahvistamassa intuitiota

Keho jossa kukin elää, ei todellakaan ole pelkkä ulkokuori. Keho kantaa mukanaan tunteita ja muistoja, hyvässä ja pahassa. Tunne tai muisto joka on herännyt katseesta, kosketuksesta tai hetkestä, ja jonka merkityksen voi ymmärtää myös vasta jälkeenpäin. Muistot voivat olla kutkuttavia ja positiivisella tavalla ainutkertaisia, tai vastaavasti hyvinkin painavia taakkoja. 

Keho muistaa sellaisia asioita, joita mieli ei ensimmäisenä muistaisi. Mieli suojelee sivuuttamalla ja unohtamalla. Kuitenkin tunteiden jäädessä kehoon, vaikuttavat ne väistämättä myös mieleen. Keho pysyy valppaana kaikissa tilanteissa suojellakseen ja hakeakseen turvaa. Hengityksen tahti kiihtyy, sydämen syke nousee, vatsassa muljahtaa, ja värisevät tuntemukset iholla valtaavat kehon, kun jotain tapahtuu. Lukemattomat muut valppaan kehon reaktiot vain täydentävät tätä tapahtumasarjaa. Osaa emme varmastikaan edes tiedosta.

En ole opetellut tai kehittänyt kehoyhteyttä oppimisen ilosta tai itsekurin innostamana. Se on muovautunut matkani varrella itseni näköiseksi yhteydeksi, koska en enää jaksanut tai halunnut ohittaa itseäni. Kehoni on ollut väsynyt ja hauras asioista, joita olen sen antanut kantaa mukanaan. Sellaisista asioista, joita en ole osannut purkaa sanoiksi, ja jotka saivat siten jäädä asumaan hengitykseeni, tapaani liikkua tai jähmettyä. Hermostoni on ollut viritettynä valmiustilaan, eikä se ole osannut levätä. 

Aloin purkaa hermoston kuormitusta rutiineilla. Pohdiskelin, millainen ihannepäiväni voisi olla, mitä pidän ylipäätään tärkeänä, tai mikä vie minua suuntaan jonne haluan. Rutiinit tekivät hyvää, mutta tielläni oli vain yksi ongelma. En saanut unta, ja olin jo kauan aikaa käyttänyt unilääkkeitä. Iltaisin en saanut rauhaa ajatuksiltani painaessani pään tyynyyn. Joskus ajatukset olivat kevyitä ja toisinaan raskaita, joka tapauksessa niitä vain pulppusi. Hermostoni ei antanut minun rauhoittua. Kaipasin jotain kauaskantoisempaa löytääkseni luonnollisen ja terveydelle hyödyllisen unen. 

Jokaisella on oma painolastinsa. Painolasteja ei tule vertailla, eikä myöskään niiden kantajia. Jonkun harteilla oma painolastini olisi höyhenen kevyt, kun taas toisesta ei välttämättä olisi sen kantajaksi. Jokainen tietää sen itse, miltä oma taakka on tuntunut kuljettaa päivästä toiseen.

Jokaisen on löydettävä oma tapa purkaa painolastiaan. En silloin tiennyt, mikä oma tapani olisi, tai miten lähestyisin asiaa. Tiesin kyllä juurisyitä painolastilleni ja sen, etten saa oikein ajatuksistani kiinni ilman paperia ja kynää, tai jotakuta jolle puhua. En ollut oikeastaan kirjoitellut tai puhunut, olin kauan aikaa vain suorittanut ja käynyt ylikierroksilla. Tarvitsin todella pysähtymistä, ja halusin ottaa vastuun ajatuksien selkeyttämisestä heti. 

Löysin ihanan terapeutin. Oikeasti ihan mielettömän, johon toivon törmääväni vielä joskus, jotta saan kiittää häntä jälkikäteen. Terapiasta sain tarvitsemaani vahvistusta, ja koin uudenlaista turvallisuudentunnetta.

Terapian avulla löysin paljon uusia sävyjä itsestäni ja elämästä. Löysin syvyyttä, sekä taitoa oppia käsittelemään omia tunteita ja kokemuksia. Opin uutta itsetunnosta ja terveestä itsekkyydestä. Opin olemaan läsnä. Opin vihdoin myös nukkumaan ja palautumaan. Sen sijaan, että aiemmin katsoin usein taakse tai tulevaan, opin elämään tässä hetkessä. 

Edellisessä kappaleessa näkyy vain matkan kaunis osuus. Koko totuus ei piile siinä, sillä matka vaati ponnisteluja ja monen asian kyseenalaistamista. Se ei ollut kivaa, muttei myöskään kamalaa. Tiesin kuitenkin koko ajan olevani sen arvoinen.

Joskus keskustelin läheiseni kanssa musiikista ja sen merkityksestä. Pyysin tietynlaista musiikkia ja kerroin tunteen, jonka siinä hetkessä halusin musiikista saada. Kerroin, että tunnen musiikin kehollisena tuntemuksena, ja tunnen kuinka se vaikuttaa hermostooni. Kerroin, että musiikin kautta muistan hetkiä, kokemuksia, tunteita, paikkoja ja muodostan itselleni herkästi niin sanottuja turvakappaleita. Ne tulivat kai matkaani kriittisissä vaiheissa, ja ovat kuin huomaamatta mukana edelleen. Läheiseni oli häkeltynyt mutta samalla vaikuttunut, miten tarkka olin kappaleen ja tunnetilan yhdistymisestä. Mielenkiintoinen keskustelu molemmille.

Keskustelun jälkeen tunsin ylpeyttä siitä kehoyhteydestä, jonka olen itseni kanssa rakentanut. Olen rakentanut yhteyttä intuitiivisesti, päivä kerrallaan ja viettäen aikaa omassa kuplassani. Ei ole yksinkertaista nähdä oman sisäisen työskentelyn tuloksia, kun matkaa on kulkenut itsensä kanssa. Tällainen keskustelu ja näkökulma toiselta antaa itselle varmuutta siitä, että olen todella oppinut kuuntelemaan itseäni kehollisesti. Tuntui hyvältä myös, kun osasin sanoittaa sen.

Edellä mainittu herätti myös vaikean tunteen. Se sai hetkellisesti ärsyyntymään omaan herkkyyteen. Miksen voi vaan nauttia musiikista niin sanotusti taustaäänenä? Miksi musiikki taustaäänenä onkin oikeastaan vaan häiritsevä ja ärsyttävä asia, jolla ei ole minulle merkitystä? Pitääkö koko ajan aistia ja tuntea? Ihan inhimillisiä ajatuskeloja, mutta en halunnut kuitenkaan jäädä niihin vellomaan sen enempää. Jokainen on omanlaisensa.

Tunteet herättävät reaktioita kehossamme yksilöllisesti. On luonnollista, että tunteet ohjaavat ajatuksiamme. Vaikka tunne ei ole aina koko totuus, vaan oma tulkintamme hetkestä, vaikuttaa se silti suuresti siihen, miten havainnoimme ympäristöä, ja mitä tunnemme kehossamme. 

Puhuessani kehoyhteydestä, en tarkoita että päivät tulisi kuluttaa kiinnittäen erityistä huomiota kehon jokaiseen pieneenkin muutokseen, kiputilaan tai muuhun tuntemukseen. Kehoyhteys on kehon kuuntelemista, kunnioittamista ja ymmärtämistä. 

Koen, että kehoyhteyteni ohjaa intuitiotani, ja intuitio vie lähemmäs sitä, jonne oikeasti kuulun. Kun olen siellä minne kuulun, kehoni ei laita vastaan. 


<3: Jenna