2. Herkkyys ja kerrostuneisuus

Herkkyys tarkoittaa monelle varmasti hyvinkin eri asioita, ja voi näkyä erilaisena elämän eri vaiheissa. Joku ajattelee herkkyyden olevan sitä, että itkee usein, kun taas toinen ajattelee herkän aistivan ja tuntevan erityisen vahvasti. Jollekulle herkkyys tarkoittaa jotain sellaista, mitä en itse osaa tähän sanoittaa.

Itse ajattelen herkkyyden olevan vahvoja aisteja, ja siten taipumusta huomata tunnetiloja muissa, sekä itsessään. Ajattelen sen olevan empatiakykyä, tietynlaista emotionaalista varautuneisuutta ja tapaa lähestyä asioita tunnustellen. Herkkä ihminen voi olla ulospäin räiskyvä, ujo tai mitä tahansa siltä väliltä. Herkkyys löytyy ihmisen sisimmästä, ja sen voi nähdä vain kohtaamalla toisen ja itsensä aidosti. Herkkyys ei ole epävarmuutta, heikkoutta, tai millään tavalla väärin. Se on voimavara, joka saa elämän tuntumaan kaikissa sen sävyissä.

Joskus minulle sanottiin, että minussa on paljon kerroksia. Kommentti ei tainnut olla hyvällä sanottu, ja niiden purkaminen tuntui kai raskaalta toiselle ihmiselle. Itselleni se oli aika tärkeä huomio, ja auttoi myöhemmin reflektoimaan asioita.

Luulen, etten osannut tuolloin kohdata itsekään omia kerroksiani, tai olla rehellinen itselleni monessakaan asiassa. Voi myös olla, etten voinut kokea oloani turvalliseksi tai kohdatuksi, koska en itsekään osannut kohdata toista. Voi olla, ettei hänen elämäntilanteeseensa sopinut kohdata minua juuri silloin, tai ettei hän ollut löytänyt vielä omienkaan kerroksien äärelle. Voi myös olla, ettei hän yksinkertaisesti ole sen kaltainen ihminen, joka ajattelisi elämästä samoin kuin itse ajattelen. 

En sano edellä mainittuja asioita pahalla tai katkerasti ajatellen, vaan rehellisesti koen, että keskenään erilaisten ihmisten ei aina tarvitse ymmärtää toisiaan, tekemättä siitä sen suurempaa asiaa. Jokaisesta kohtaamisesta voi oppia, ja nähdä jotain uusin silmin. Lähtökohtaisesti kuva toisesta ihmisestä muodostuu aina jollain tapaa oman minäkuvan kautta, ja sitä on syytä työstää. Jotkut kohtaamiset vahvistavat, kun taas toiset tekevät kipeää, herättäen itsessä jotain uutta. Vaikka harrastukset tai ulkoinen olemus, ehkä jopa arvomaailmakin vaikuttaisivat kuinka samalta, voi sisin olla silti hyvin erilainen.

On ottanut aikaa päästä oman herkkyyden lähelle, ja matka on kesken niin kauan kuin olen olemassa. Tällä hetkellä olen pisteessä, jossa koen olevani sinut oman tasoiseni herkkyyden kanssa, enkä piilottele sitä tilanteissa ainakaan tietoisesti. Olen oppinut, että sen näyttäminen tekee elämästäni enemmän omannäköistä, ja vie minua asioiden äärelle, jossa tunnen oloni hyväksi. En säikähdä sitä, jos jollekulle olen liikaa, tai liian vähän. Ainakin olen rehellinen itselleni ja vetänyt samalla rajan sille, miten käsittelen ympäriltäni tulevia tunteita. Voin ja haluankin huomata sen kaiken, mutten halua ottaa sitä liikaa omaksi taakakseni, koska se ei hyödytä ketään.

Toinen ihminen ei voi ymmärtää minua ennen, kuin pääsen rauhassa avautumaan ja todella koen sen turvalliseksi. Turvallisuuden tunteen löydän siitä, kun tunnen ihmisten kunnioittavan yhdessä vietetyn ajan lisäksi myös molempien omaa aikaa. Ymmärrystä, ettei jatkuvasti tavoitettavissa oleminen tai koko elämän avaaminen ole ystävyyden mittari. Ymmärrystä, että ystävyys tai kumppanuus on asia, jonka kuuluu täydentää elämää sen sijaan, että se olisi vaatimista, tai sisältäisi liiallisia odotuksia. Ei ole tarkoitus suorittaa ihmissuhteita, vaan antaa sydämen viedä toisen luo, koska siellä on niin hyvä olla. Ja tietenkin, että se on pääosin molemminpuolista. Jopa yksipuolisuus on mielestäni joskus tilapäisesti inhimillinen asia ihmissuhteissa.

En halua kuulua sellaisten ihmisten elämään, jotka odottavat kerrosten kuoriutuvan heti ollakseen tyytyväisiä ja tilanteen tasalla. Haluan, että joku antaa kerroksieni avautua yhdessä kuljetulla matkalla, ja hyväksyy sen mitä näkee. Jos toisen ihmisen on vaikeaa hyväksyä jotain, on myös tervetullutta kyseenalaistaa sitä ystävän roolissa. Jos siitä huolimatta olisin toiselle liikaa, on molemmin puolin tervettä myös uskaltaa luopua ja jatkaa elämää.

Toiselle ihmiselle haluan antaa tilan kasvaa niin, että olen olemassa ja tukena. Haluan ymmärtää erilaisuutta ja oppia toiselta ihmiseltä. Haluan nähdä toisen oman polun, joka vie häntä lähemmäs itseään. En halua vaikuttaa siihen liikaa, vaan tukea menemään sinne, minne hänen sydämensä osoittaa. Antaa tilaa muuttua, kasvaa ja epäonnistua ilman, että joku tuomitsee tai yrittää ohjailla. Tämä kaikki on opettelua, ihmisyyttä ja toiseen ihmiseen tutustumista joka päivä uudestaan. En koskaan halua ajatella, että tunnen elämässäni kauan olleen ihmisen läpikotaisin, vaan koska olemme tutustuneet joskus. Kun palaan hänen äärelleen, haluan tehdä sen ilman ennakkoluuloja, ja antaa toiselle vapauden olla hetkessä omana itsenään. Ei ole minun tehtäväni pelätä tai kyseenalaistaa sitä, jos huomaan elämän muuttaneen häntä. Päinvastoin, haluan kuulla hänen ajatuksiaan juuri nyt.

Pidän sitä oikeastaan aika kiehtovana ajatuksena, että ihminen on jotain muuta, kuin avoin kirja. Minulle itselleni ajatus siitä tuo turvaa, kun tiedän ajatukseni olevan yksityisiä siinä määrin kun haluan. Vaikka en ajattelisi mitään sen kummempaa, pidän sitä silti tärkeänä.

Siksi rakastankin salaperäisiä ihmisiä! Sellaisia, jotka antavat itsestään sen mitä haluavat, ja kelle haluavat. Olen kuitenkin huomannut, että joskus sellainen voi tuntua oudolta ihmiselle, joka jakaa itsestään kerralla enemmän. Toisaalta ihailenkin myös sitä, kun joku jakaa kaiken olemalla rohkeasti oma itsensä. Juuri hänen polullaan se tulee viemään pitkälle. Silti haluan joskus huojuttaa avoimen ihmisen ajatusmaailmaa siitä, että jonkun ihmisen persoonan näkee vasta annettuaan tilaa, aikaa ja hiljaisuutta.

Ulkoisesti olen usein kuulemani mukaan kuin viilipytty. Osaan puhua ajatukseni ulos, mutta elekieli ei aina puhu puolestaan ollessani niin syvällä omissa ajatuksissani. Kuitenkin läheisimpien ihmisten kanssa voin olla räiskyväkin, eikä joku läheinen koskaan laittaisi minua ja viilipyttyä samaan lauseeseen. Koska tunne-elämä on niin moninaista, en pidä lokeroinnista. En pidä siitä, että ajattelisin jonkun ihmisen olevan vain tietynlainen, nähtyäni hänet yhdellä tai kahdella elämän osa-alueella. Meillä jokaisella on rooleja, jossa on enemmän kun normaalia toimia ja elehtiä eri tavoin. Elämä on tapahtumasarja, jossa tapahtumiin on sallittua reagoida sen hetken mukaisesti.

Teini-iässä puhuin ystäväni kanssa tunteista ja tunnesäätelystä. Mainitsin, että tunnen usein tunteet todella voimakkaasti, ja sen ääneen sanottuani ajattelinkin asiaa tarkemmin vasta ensimmäisen kerran. Jos muistan oikein, ystäväni ei tuolloin samaistunut niin vahvasti kertomaani, vaikka onkin myös hyvin tunteellinen ihminen. Hän kuitenkin tunnisti minut vahvasti kertomastani, ja kertoi vahvojen tunteiden näkemisen sivusta olevan hänelle avartavaa ja kiinnostavaa. Tällöin tajusin, kuinka eri tavalla todella läheinenkin ihminen voi ajatella ja tuntea, ja nähdä samalla niin paljon minusta. Minulle se kertoo paljon hänen herkkyydestään, ja kyvystä tunnustella ympäristöänsä. Herkkyys ja aistillisuus ovat minulle kauneimpia asioita toisessa ihmisessä. Sellaisen ihmisen vierellä kulkeminen saa elämän tuntumaan lempeältä ja merkitykselliseltä.

<3: Jenna