18. Juurien jälki

Juuret. 

Rakkaus ja ristiriita. 

Syy ja seuraus. 

Kiinnostun aina siitä, mistä toinen ihminen tulee. En halua tehdä tiedon pohjalta olettamuksia, mutta yhdistelen silti paljon ajatuksia päässäni.

Etsin samaistumispintaa arvoille ja tarinalle. Ehkä myös vertaistukea. Pakahdun kuullessani jonkun olevan kotoisin samoilta syrjäisemmiltä seuduilta. Tiedän tulevani kohdatuksi itselleni tutuimmalla tavalla. Tiedän myös osaavani kohdata hänet ilman, että tulkitsisin sen enempää.

Yhtä lailla etsin erilaista kokemusta. Näkökentän laajenemista ja käsitystä siitä, millainen tausta tekee kenestäkin juuri itsensä kaltaisen. Kaupungissa kasvaneissa ihmisissä näen joitain itselle vieraita asioita. Koen heidän identiteettinsä olevan usein selkeämpi, ja näen heidät rohkeampina sen ilmaisussa. He ovat lisäksi tottuneempia ärsyketulvaan, ja pystyvät toimimaan sen keskellä luontevammin. 

Katsellessani heitä mietin, mikä tai kuka heihin on valanut sellaisen määrän uskoa itseen? En osaa sanoa, koska en osaa lukea heitä. Pohdin ovatko he harrastaneet jotain, joka on kolhinut nuoresta asti ja saanut itseluottamuksen kasvamaan? Ovatko heidät kasvattaneet ihmiset vahvistaneet heitä asian tiimoilta tietoisemmin? Ovatko he aina saaneet haluamansa vasta, kun ovat oppineet saamaan äänensä kuuluviin? 

Käyn heidän kanssa usein keskusteluita tästä hetkestä, enkä saa tietää historiaa. Yhteys on levoton ja irrallinen. Se ei tarkoita huonoa, vaan vierasta. Tarvitsen aikaa seurata toimintatapoja, sekä kuulla yksityiskohtia elämästä. Vasta sitten osaan jotenkin ymmärtää ihmistä. Erilainen kasvuympäristö jättää silti kysymysmerkkejä.

Kasvoin pienessä paikassa, kuten voi päätellä. Sellaisessa, jossa olen ollut aina jonkun tytär, sisko, serkku, kummilapsi tai naapuri. Johonkin toiseen liittyvä, ja siitä tuttu. Isoin osa identiteettiä on se, mistä perheestä ja suvusta tulet.

Niin puhun itsekin juurillani olevista muista ihmisistä. Tiedän yhteisön ihmiset, koska he ovat jollekin jotakin. 

Teen heti päätelmät ihmisestä. Tiedän mistä hän tulee, ja millaisten ihmisten kanssa hän elää. Todennäköisesti tiedän sukulaisista. Ystäväpiiristä. Kesämökistä. Harrastuksista. Työpaikasta. Työmoraalista. Käytöstavoista. Mahdollisesti osoitteenkin. Niin minutkin voidaan tietää, ja se on ihan tavallista. Kaikkien asiat ovat jollain tapaa kaikkien asioita. 

Miten selittäisin tämän auki? 

Pienessä kylässä sosiaalinen yhteisö on täynnä hiljaista tietoa. Kukaan ei kaipaa esittelyjä. Tarinat ihmisistä ja heidän perheistään kulkee sukupolvien läpi, ja kuva heistä rakentuu sen varaan. Jos tapaan jonkun, en ylläty hänen tavastaan hoitaa asioita tai olla. Tiedän sen jo. Olen kuullut. Ja oikeastaan tiedän hänen perheensä tavat toimia. Ymmärrän siksi häntä.

Sukupolvet siirtävät tätä tietoa eteenpäin. Kaikkea vuosikymmenten ajan arjessa nähtyä. Omaikäisteni vanhemmat ja omani ovat olleet samaan aikaan nuoria. Sieltä saakka he ovat rakentaneet rooliaan kylässä. Puhumattakaan isovanhemmista.

Yhteisössä lähelle valikoituvat ne ihmiset, jotka läpäisevät jotain ajan saatossa. Keskustelut eivät välttämättä mene koskaan syvälle, mutta aika menee ja tekee tehtävänsä. Matkaa tehdään oikeasti yhdessä. Se on sellaista syvyyttä, mitä en usko muualla enää kohtaavani.

Kun menen kotipaikkakunnalleni, en oikeastaan koskaan kuule kenenkään kysyvän kuulumisia. En oikeastaan tiedä kysynkö niitä itsekään. Olen paljon hiljaa, kuten muutkin. Seurailen ympäristöä ja sen energiaa. Istun kahvipöydässä ja kuuntelen kylän asioita. Katselen muiden eleitä ja tarvittaessa muutan toimintaani huomatessani jonkun elehtivän siihen suuntaan. Keskityn toimimaan oikein. 

Se tuntuu kotoisalta, vaikkakin nyt kirjoitettuna erikoiselta. Nautin hiljaisuudesta ja sen mukana kulkevasta ymmärryksestä. Saan tulla kohdatuksi tarkkailevana, omissa ajatuksissa olevana haaveilijana, ilman että kukaan kysyisi miksi toimin niin.

Nykyään kuitenkin myös ihmettelen konseptia. Ajan autolla satoja kilometrejä olemaan hiljaa? Vien puolisonkin sinne olemaan hiljaa? Tai oikeastaan ihmettelemään, miksi täällä ollaan näin hiljaa. Miksei täällä tapahdu mitään?

Samalla kuitenkin koko ajan tapahtuu. Puurtamista. Asioiden alusta asti itse tekemistä. Huolehtimista. 

Tekeminen on siis tärkeää. Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen - tunteet ja tuntemukset eivät niinkään. Se on kääntöpuoli, joka tuntuu itselle vaikealta. Vaikka nautinkin olla hiljaa, en nauti siitä silloin, kun herkempi ja tunteikkaampi puoleni haluaisi sanoa jotain. 

Oikeastaan silloin koen erillisyyden tunnetta. Tiedän tulevani ohitetuksi tai vähätellyksi, jos kuvittelen ohjaavani keskustelua tunnetaitoja vaativaan suuntaan. Samalla voin nähdä joistakin, kuinka he haluaisivat tarttua keskusteluun. Se ei kuitenkaan kuulu sosiaalisiin normeihin, joten on helpompaa olla hiljaa. Siksi en itsekään edes aloita.

Joissain asioissa tabuja ei ole niin paljon, vaikka puhumattomuutta onkin. Muiden asioista on helppoa keskustella, omista ei. Kyläläisten suhteet ovat kaikkien tiedossa. Suhteiden alkamispaikka ja syy mikäli se on päättynyt. Uskonnolliset vakaumukset. Kuolinsyyt. Päihdeongelmat. Lottovoitot. Onnistumiset ja epäonnistumiset. Kaikki se kulkee arjen puheissa. Asiat vaan ovat, ja niistä puhutaan neutraalisti. Ikään kuin päivitellään yhteisön tilannetta.

Tähän hetkeen:

Uskon omien juurieni näkyvän muille lähinnä tavassa puhua. Eikä monikaan mitään juuria mieti. Ei todellakaan tarvitsekaan. Mutta minulle ne ovat tätä:

Kannan mukanani lämpöä juuristani yhteisöllisessä kylässä. Lämpö tulee siitä, etten ole kellekään vieras. Tai oikeastaan olen, mutta samalla en. Tiedän ihmisten katsovan ja pohtivan näytänkö äidiltäni tai kumman vanhemman eleitä muistutan. "Sen ja sen tyttö. Sen ja sen lapsenlapsi. Tampereella kuulemma. Mitähän veljellensä kuuluu." Näin mietin itsekin lähes kaikkien kohdalla. Sellaisten asioiden miettiminen tuntuu yhteisölliseltä ja tavalliselta.

Samalla kannan mukanani pienessä paikassa opittua häpeää. Yhteisössä on tietyt raamit ja sanomattomat säännöt. Sanoittaisin niitä näin: Ole huomaamaton ja neutraali. Lopeta itkeminen ja turha vellominen. Käy koulut. Työ ennen kaikkea. Osaa naisten hommat. Ole vaatimaton. Mieti realistisesti. Älä kuvittele liikoja, varsinkaan itsestäsi. Varo ettet näytä ylpeältä. Älä ole outo. Älä näytä erilaisuutta. 

Siinä ne oli, häpeän peruspilarit ja muutama ajatusmalli, joista haluan tässä elämässä päästä yli. En aio käyttää energiaa kapinointiin, vaan ainoastaan kiinnittää huomiota siihen, etten antaisi häpeän ohjata ajatuksia.

Häpeästä ylpeyteen. 

Pieni kylä on opettanut selkeän arvomaailman, jota on vaikeaa huojuttaa. Arvomaailma rakentuu pitkäjänteisyydestä, tasapainosta ja yksinkertaisten asioiden vaalimisesta. 

Se on opettanut kestämään hiljaisuutta ja omia ajatuksia. Luomaan ja arvostamaan syviä ihmissuhteita. Siellä omaksuttu läsnäolon taito muistuttaa, että elämä tapahtuu, vaikka mitään erityistä ei tapahtuisi. 

<3: Jenna