15. Elämäni syksyt osa 5/7 (2023)

Vuoden 2023 syksy oli kiireinen. Ja kiire itse aiheutettu. 

Vuosi oli kulunut suuntaa etsiessä, lähes jokaisella elämän osa-alueella. Edeltävänä vuonna olin ollut pitkälti omissa oloissa, kun taas tänä vuonna valmiimpi katsomaan ympäristöä ja muita ihmisiä uusin silmin.

Alkuvuonna totuttelin uuteen työhön, jota teen vielä tänäkin päivänä. Olin ensi kertaa vuosiin sellaisessa työssä, jossa kohtasin paljon ihmisiä päivittäin. Tämä oli iso muutos, mutta tuli juuri oikeaan saumaan. Oli hyvä puhkaista oma kupla, jonka sisällä elin kauan aikaa.

Tunsin, ettei minulla ole mitään annettavaa uusille ihmisille, joita tapasin. Tunsin olevani vain se, mitä kävin läpi. En pystynyt juttelemaan kepeistä aiheista, joista ihmisillä on tietenkin tapana puhua. Minussa ei vaan ollut sellaista kepeää puolta, ja se tuntui pahalta. Siksi tunsin oloni tosi rikkinäiseksi ollessani osa uutta yhteisöä.

Tämä olikin lopulta mullistava asia, koska ymmärsin, ettei annettavaa tarvitsekaan aina olla. Olin silti osa jotakin, vaikka uskalsin olla hiljaisempi ja herkempi. Tutustua kuhunkin ihmiseen yksitellen, rauhassa ja syvemmin. Väistyä niistä keskusteluista, joissa en osannut olla. 

Kevättalvella päätin muuttaa kaupungin sisällä. Olen aina ollut kova muuttamaan, ja nyt olin asunut samassa asunnossa jo kolmisen vuotta. Halusin asunnon paremmalla sijainnilla, jotta arki sujuisi paremmin. 

Muutto on aina uuden alku, ja jälleen se tuntui puhdistavalta. Valitsin sellaisen asunnon, jossa asumisen tiesin olevan ainutkertainen kokemus. Asunnon maisemat oli mielettömät, ja sijainti täydellinen. Pieni, mutta sitäkin merkityksellisempi oma paikka.

Arkeen tuli paljon lisää aikaa, koska työ- ja koulumatkat kuluivat silmänräpäyksessä. En kuitenkaan käyttänyt sitä aikaa tehokkaasti, koska kaipasin tilaa. Tunsin kuitenkin silti eläväni todella suosituskeskeisesti. Lupasin itselleni, että se loppuu, kun elämä vain antaa myöden.

Vähensin terapiakäyntejä, koska tulimme tulokseen siitä, että voin paremmin. Terapiaan mennessä olo ei tuntunut enää siltä, että se on ainoa paikka, jossa voin hengittää vapaasti. Tunsin vain meneväni turvalliseen paikkaan, jossa pimeimmät hetkeni nähnyt ihminen tarkastaa, että jaksan. Uutta aikaa ei enää varattu.

"Työ itsesi kanssa tiettyyn pisteeseen on nyt tehty. Kun otat lähelle toisen ihmisen, alkaa se kaikki alusta, mutta vain uudella tapaa. Yritä päästää toinen ihminen lähelle, jotta voit oppia nojaamaan muuhunkin kun itseen." 

Päästinkin. Ja se vahvisti. Tunsin emotionaalista turvaa. Sitten myöhemmin sydänsurun. 

Luotin kuitenkin sen valmistelevan johonkin oikeampaan ja aidompaan. Tiesin, että olen taas yhden etapin lähempänä jotain, minne olen menossa. Kirpaisi kuitenkin, vaikka tiesin sen olleen oikea päätös.

Syksy tosiaan koitti. Vuoden aikana oli tullut reissailtua siellä sun täällä. Paettua omaa elämää sydänsuruineen ja opinnäytetöineen. Tuntui kuin olisin elänyt elämää jotenkin varastoon, koska epämukavia asioita oli edessä.

Nyt oli aika tarttua tuumasta toimeen, ja saada opinnäytetyö valmiiksi. Tai oikeastaan aloittaa, kun ei sen eteen oltu mitään tehty. Tiesin, että se tulee olemaan iso rutistus, koska rehellisesti ei ollut mitään annettavaa opiskelujen suhteen. Onneksi tehtiin se parityönä, yksin olisin vetkutellut loputtomiin. Olin todella kyllästynyt opiskeluun, ja siksi oli myös paljon rästiin jääneitä kursseja, jotka piti saada valmiiksi. 

Mikä olisikaan parempaa, kun ajoittaa iso leikkaus samaan aikaan kaiken tämän kanssa! Joskus kun laitan tuulemaan, haukkaan vähän turhan suuren palan kakkua kerralla. Sitten räpiköidään. 

Menin rintojenpienennysleikkaukseen, josta olin haaveillut vuosia. Se todella paransi elämänlaatua, ja olen iloinen, että tein sen suhteen rohkean päätöksen, vaikka lopputuloksesta ei ollut takeita etukäteen. Leikkaus meni hyvin, mutta myöhemmin tuli komplikaatioita, joten kävin leikkauspöydällä vielä uudelleen. Loppuvuodeksi linnoittauduin kotiin koulujuttujen pariin, ja toki kävin töissä.

Koska olin toipilas, ei treenaamaan ollut mitään asiaa moneen kuukauteen. Kun koulutyöt oli valmiit ja vuosi lopuillaan, tipuin todellakin johonkin aivan uuteen. Arjesta oli pudonnut pois koulu ja liikunta. Itseasiassa yksi asia vielä, kalenteri. Lopetin kalenterin käytön ja suunnittelun siihen paikkaan. 

Valmistujaisissa otettiin kuvia todistuksen ja kukan kanssa. Muistan, että oli vaikea hymyillä kuvaan, koska valmistuminen ei tuntunut oikein miltään. Mietin vain sydänsuruja, ja juhlavaatteiden alla oli kipeät ja tihkuttavat leikkaushaavat tikkeineen.

Tutkinto ei tuntunut ansaitulta, koska olin mennyt jatkuvasti sieltä, missä aita on matalin. En myöskään kokenut erityistä hyötyä saamistani papereista, vaikka ne olivatkin ihan hyvät. Vaikka tietenkin olin myös iloinen, olinhan odottanut koulun loppumista.

Tulipahan tehtyä. Otin ensi kertaa ikinä vähän kevyemmän otteen elämästä, kun suorittamisen kupla puhkesi. Arjesta vapautui tilaa hyvinvoinnille ja spontaaniudelle. Samalla olo oli tyhjä. Mitäs nyt?

<3: Jenna