14. Elämäni syksyt osa 4/7 (2022)

Tämä syksy oli jotain ihan uutta, koska kulunut vuosi oli muuttanut niin paljon. Tunsin ehkä ensimmäistä kertaa elämässä, miltä tuntuu olla oikeasti läsnä. Tunsin olevani tosi epävarma ja kesken, mutta saavutettu läsnäolon taso auttoi jotenkin sietämään sitä. Ajatukset oli kasassa ja mieli rauhallinen.

Vuoteen mahtui niin iso skaala kaikkea, että tuntuu hankalalta saada se kaikki tekstiksi. Varmaan myös siksi, että suurin osa siitä oli ajatustyötä.

Alkuvuosi meni väsyneissä merkeissä, olin haukannut liian isoja paloja osaksi arkea, ja aika tuntui loppuvan kesken joka ikinen päivä. Jossain kohtaa huomasin, ettei elämässä oikeastaan ole muuta kuin velvollisuuksia. Velvollisuuksiin on aina ollut helppoa paeta omia ajatuksia, ja tuntea samalla olonsa tarpeelliseksi. 

Sain alkuvuonna diagnoosin hormonihäiriöstä. Se itketti, vaikka tavallaan uskalsin odottaakin sitä. Toki se selitti paljon asioita, joten oli hienoa saada syy omassa kehossa tapahtuville asioille. Hoitamaton hormonihäiriö näkyi kehossa melko kokonaisvaltaisesti, ja siksi olinkin lääkärissä.

Aloitin hormonihoidon, ja huomasin heti vaikutukset. Kuvailin sitä silloin niin, että on kuin kuivunut keho saisi nestettä. Tunsin oikeasti sen, miten keho heräsi henkiin, ja ajatus kirkastui. Unohtamatta tietenkään hormonitasapainon etsimisestä aiheutuvaa ailahtelua ja muutoksia, jotka olivat omaa luokkaansa. 

Hormonihoitojen sivussa puhuin lääkärin kanssa myös yhdestä osa-alueesta, johon en ollut koskaan aiemmin perehtynyt. Ja vaikka olisin perehtynyt, en varmasti olisi sitä hyväksynyt. Olin nimittäin todella stressaantunut. Ajatuksissani en kokenut stressaavani, mutta kehossa virtasi stressihormonia. En vain tunnistanut merkkejä. Enkä kyllä ymmärtänytkään mitään ihmisen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Oirehdin paljon fyysisesti sitä, mikä oli henkisellä tasolla käsittelemättä.

Kaikkihan näytti päällepäin hyvältä jo ennen diagnoosia. Liikuin, söin hyvin, viihdyin ystävien kanssa, opiskelin ja kävin töissä. Tosin hälyttävä huomio oli uniongelmat, jotka eivät korjaantuneet hormoneillakaan. Ilman unta kaikki muukin valuu hukkaan, jos haluaa huolehtia terveydestä. Päivisin on helppo vältellä ajatustyötä, mutta illan hiljaisuudessa ajatukset alkaa raksuttaa. Sillä pohjalla ei voi saada unta.

Toinen hälyttävä asia oli jo kauan jatkunut ihmissuhde, joka ei tehnyt hyvää. Se piti jatkuvassa hälytystilassa, aiheuttaen riittämättömyyden tunnetta ja pettymyksiä, varmastikin molemmille osapuolille. Aloin pohtia sitä, miksi siedän tällaista. Jos toinen ei lähde, miksen itse ole se joka kerää itsensä, ja antaa elämän tarjota jotakin parempaa? Tai oikeastaan uskoinko edes parempaan?

Aloin pohtia tarkemmin niitä asioita, jotka pyörivät mielessä kun yritin nukkua. Selvittää syytä sille, mistä se kaikki tosiaan kumpuaa. Mietin paljon ihmissuhteita ja rooliani niissä. Mietin myös usein ihailevani ihmisiä, jotka osaavat unelmoida. Omassa mielessä ei oikeasti riittänyt tilaa haaveilla mistään positiivisesta, saati uskoa jonkin asian toteutumiseen. Tulevaisuus alkoi näyttää jotenkin pimeältä.

Tässä kohtaa kysymyksiä oli niin paljon, etten osannut niihin itse vastata. Huomasin että olin oikeasti ylikuormittunut. En keksinyt keinoja purkaa kuormitusta, koska en tarkalleen käsittänyt mistä se johtuu. Aloin kuitenkin ymmärtää, etten voi juosta itseäni pakoon enää kauempaa. Varsinkin kun tuntui, että pintaan nousee koko ajan asioita lisää ja lisää. 

Kunnes tuli se päivä, jolloin myönsin itselleni, että nyt tarvitsen oikeasti apua. En jäänyt yhtään viivyttelemään asian kanssa, vaan hankin terapeutin heti. Siitä alkoikin ihan uusi matka, joka oli enemmän kuin pakollinen. 

Märkä rätti naamalle. Aloin ymmärtää sen, miten en ole koskaan elämässäni oppinut asettamaan rajoja. Olen pitänyt itseni aivan liian auki muiden tunteille, huolille ja taakoille. Miettinyt muiden kautta. Ollut aina tavoitettavissa, ja sopinut kalenterin aivan tupaten täyteen. Ihmisenä, joka on itse aivan tukossa.

Huomasin myös, että uskomukset itsestä olivat todella vähäpätöisiä ja vähätteleviä. Olin oppinut aliarvioimaan itseäni. En tuonut ääntäni kuuluviin. Pelkäsin sitä. Pelkäsin myös reaktioita. Olemalla mahdollisimman näkymätön, pystyin välttymään ihmisten reaktioilta.

Sain kuitenkin yhtäkkiä olla niin kuultu ja nähty, että kuori alkoi aueta. Katsoin omaa herkkyyttä silmiin ensi kertaa. Annoin itseni tuntea tunteita, ja olla palasina. Ymmärsin, etten voi kantaa mukanani taakkaa siitä, mitä joku muu on tehnyt tai jättänyt tekemättä. En voi myöskään kantaa taakkaa siitä, mitä olen aiemmin itse valinnut tehdä, tai jättää tekemättä. Ymmärsin kuitenkin, että tuleva on vain ja ainoastaan omissa käsissä.

Keväällä irtisanouduin töistä, ja päätin "opiskella" kesän. Todellisuudessa tein kesän opinnot sitten kertarysäyksenä loppukesästä, kun viivyttelyaikaa ei enää ollut. 

Kesä oli ihana, mutta samalla todella raskas. Meni monia viikkoja, kun en nähnyt terapeutin lisäksi ketään muuta. Olin ensimmäistä kertaa intensiivisesti tekemisissä omien ajatusteni kanssa. Se tuntui oikealta, mutta samaan aikaan mietin muiden odotuksia. Oli vaikeaa käsitellä muiden pettymystä siitä, että sanoinkin yhtäkkiä useammin ei, valitessani oman ajan.

Aloin ottaa vastuuta omasta elämästä. Irtaannuin kaikesta sellaisesta, josta olisin halunnut päästää irti jo aikoja sitten. Ymmärsin ruokkivani itse kaikkea haitallista siten, etten selvitä omaa itseäni. Löysin voiman itsestäni, ja tein vain mielekkäitä asioita. Lepäsin, treenasin, ulkoilin, kävin tanssitunneilla ja joogassa. Kirjoitin paksun muistion täyteen ajatuksia. Menin rannalle syömään aamupalaa ja lukemaan. Olin kotona peiton alla. Illalla palasin taas rannalle kuuntelemaan aaltoja.

Muistan ajatelleeni tuona kesänä, että olin tosi sulkeutunut. Nyt kun katson kuvia, tuntuu että olen ehtinyt vaikka ja mitä, monessa paikassa ja seurassa. Mutta nyt katsonkin toisin silmin. Tänä päivänä oma aika on tavallinen osa arkea, enkä ikinä kokisi siitä syyllisyyttä. Silloin koin. Ajattelin jotenkin elämässä olevan kyse siitä, mitä kaikkea ehtii tekemään, ja kenen kanssa. Nyt elämän ydinhetket on ne, joissa saa vain olla.

Yhtäkkiä syksy koitti, ja elin jotenkin täysin sisältäpäin, ja itselleni. En muille, tai miellyttääkseni muita. Muistan, että sain kommentteja siitä, kuinka hehkuin. Huomasin sen itsekin. Enkä tarkoita mitään hekumoivaa ulkonäköä vaan sitä, että olemus ja eleet olivat enemmän sitä, kuka olen. Sanoin asioita rohkeammin ääneen. Aloin löytää hyvinvoinnin palasia, ja janosin niiden etsimistä lisää. Hehkusta huolimatta tiesin, että kohdattavaa on vielä paljon. Ja niin sitä olikin, koko ajan.

Eikä muutos ollut vain hehkua. Muutos herätti pelkoa sellaisissa ihmisissä ja paikoissa, joissa olin aina ennen antanut luvan kävellä itseni ylitse. Pelkoa itsessäni silloin, kun kielsin itseäni tai muita kävelemästä ylitse. En ollutkaan kaikille enää mieleinen tai kiva. En ollut saatavilla tai tavoitettavissa. Eikä moni muukaan ollut enää sitä minulle.

Koko vuoden ajan olin tehnyt paljon tietoisia valintoja. Olin siivonnut elämästä pois sellaista, jonka olemassaoloa huomasin vain kyseenalaistavani. Nyt syksyllä pääsin nauttimaan niistä hedelmistä, ja aloitin uuden työnkin. Lisäksi jäljellä oli enää viimeinen kokonainen lukuvuosi. 

<3: Jenna