17. Elämäni syksyt osa 7/7 (2025)

Syksy 2025. Se viimeisin syksy, joka oli ihan vasta. 

Tuntuu erikoiselta kirjoittaa tarinan viimeinen osa, joka tuo melko lähelle tämänhetkistä elämää. Kirjoittaa jostain, jota ei ole ehtinyt prosessoida samalla tavalla, kuin vuosien takaisia tapahtumia. Naurettavaa kuinka keskeneräisyyttä onkaan vaikeaa tuoda esiin. Jälkikäteen on helppoa muistella tapahtumia ja ajatuksia, mutta itse hetkessä ei osakaan sanoittaa kunnolla mitään. 

Haluan ajatella, että lukiessani itse tämän tekstin valmiina, huomaisin ajatuksissani jotakin, jota en ole aiemmin huomannut. Katsotaan mitä tästä tulee!

Viime syksynä kyseenalaistin paljon asioita. Käänsin niitä ylösalaisin. En ehkä näkyvästi, vaan mielessä ja mentaliteetissa. Mennään kuitenkin ensin vuoden kulkuun, ennen syksyä.

Vuosi 2025 alkoi treenillä. Se oli ehdottomasti paras tapa aloittaa vuosi! Kuitenkin kuntosaliympäristö tuntui jo alkuvuodesta jotenkin epämotivoivalta. En ollut täysin tottunut uuteen kuntosaliin, jonne olin edellisenä syksynä vaihtanut muuton myötä. Treeniin keskittymisen sijaan huomasin ympärillä lähinnä ärsykkeitä. 

Kuntosali on aina ollut jonkinlainen pakopaikka. Sellainen, jonne voi mennä omana itsenään, ja jossa olo on kaikista itsevarmin. Trikoot, iso t-paita, tiukka ponnari, kuulokkeet ja oma soittolista. Mieletön tunne siitä kun keho ja aineenvaihdunta toimii. Oma hetki yksin, oman hyvinvoinnin parissa. 

Kuitenkin pelkän hyvinvoinnin lisäksi on varmasti ollut kyse myös kontrollin tunteesta. Kun kaikki muu on kaaosta, purkautuu tunteet kehollisesti treenillä, omassa kuplassa. Vaikka muut asiat eivät etenisi, nousee sarjapainot kun vain on tarpeeksi johdonmukainen. En sano että treenaaminen olisi todellakaan huono tapaa purkaa kuormitusta, päin vastoin.

Kuntosali ei kuitenkaan tunnu enää pakopaikalta. Tämä on ristiriitaista selittää, mutta olen joutunut hakemaan siihen uudenlaista näkökulmaa. Uuden syyn mennä. Vähän sama kun musiikin kanssa, jota kuuntelee vaikeassa elämäntilanteessa. Hyvässä elämäntilanteessa siitä ei saa samaa irti, vaikka kappale olisikin upea. 

Stressin ja treenaamisen yhdistäminen on melko voimakas ja räjähtelevä kokemus. Jotenkin mielekäs kaikki tai ei mitään -ihmiselle. Nyt tasaisemman mielen ja elämäntilanteen myötä treenaaminen on tasainen kokemus, vaikka jokaisen treenin jälkeen tuntuukin mielettömältä. Tasainen tekee olostani usein levottoman. 

Levottomuus on vähän kuin vieroitusoire siitä, miltä tuntuu tehdä jotakin täydellä intensiteetillä. Jos intensiteetti puuttuu, on vaikeaa kohdistaa energia oikein. Puoliteholla tekeminen on vaikeaa, vaikka se olisikin joissain asioissa eduksi. Sellaisissa jotka kaipaavat enemmän toistoja, kuin itse intensiteettiä.

Levottomuus tulee varmaankin aina olemaan jonkinlainen vastukseni elämässä, enkä pidä siitä. Nyt se sai otteen myös säntillisestä tavasta suhtautua harrastukseen. Ehkä senkin tarkoitus vielä selviää.

Syksyn tullen liikuin enemmän ulkona, ja tein pilatesta kotona. Huomasin pian tekeväni pilatesta myös kuntosalilla, hiljaisessa ja hämärässä salissa joka ei ollut varattuna ryhmäliikunnalle. En sytyttänyt sinne edes valoja. Kaipasin omaa tilaa ja rauhallisempaa liikettä. Keskityin arkiliikuntaan ja kuntosalikäyntien määrä väheni. 

Kokkailin ja leivoin jotenkin aiempaa enemmän. Yksi lisäsyy lisääntyneelle kokkaamiselle oli tietenkin se, että kotoa löytyi toinenkin syöjä. Kokkaamisen myötä tunsin jotain vanhaa intoa, jota olen tuntenut ennenkin, koska ruoanlaitto on luovaa ja hauskaa. Siksi varmaan ajauduinkin joskus kokkikouluun ja ravintola-alan töihin. Siellä olin räväkkä ja kokeilunhaluinen. Nyt kun en tee sitä enää työkseni, on kokkaaminen lähinnä taito, jota on mukava hyödyntää. Toivottavasti taito ei tosin rapistuisi enempää.

Vuosi opetti paljon etenkin parisuhteen saralla. Kaikki oli uutta. Jotkin asiat niin yksinkertaisia, ja jotkin kaikkea muuta kuin sitä. Joka tapauksessa, turvaa vahvistaessa toisen kanssa, alkaa sitä löytää myös itsestään. Sen myötä olen uskaltanut tehdä monia muutoksia elämässä, jotka vievät lähemmäs sitä, kuka oikeasti sisimmässäni olen.

Töissä koin paljon uutta, mielekästä ja yhtä lailla epämielekästä. Kasvoin ja opettelin tasapainoa. Nimenomaan opettelin, en osannut. Tuntui, että työn ja vapaa-ajan ero oli häilyvä, niin paljon ajatukset tulivat töistä myös kotiin. Aloin kaivata kestävämpää tapaa erotella nämä kaksi. Eniten kaipasin kuitenkin lomaa.

Syksyyn:

Loppukesästä jäinkin kuukaudeksi lomalle. Ensimmäisinä lomapäivinä perustin tämän blogin. Koin, että sain vihdoin aikaan jotakin omannäköistä. Olin todella uppoutunut, ja siitä tunteesta sain ihan uutta merkitystä. 

Blogin aloitus tuntui henkilökohtaiselta. Näkyväksi tuleminen itseään avaamalla voi olla joskus yllättävän vaikeaa. Sen myötä joutuu näyttämään omaa haavoittuvaisuuttaan, ja raottamaan todellista itseään. Olen peitellyt niitä paljon elämäni aikana, ja varmasti yksi suurimmista blogin tarkoituksista oli joutua kohtaamaan se tunne. "Turha ja nolo blogi, koska olen sen takana." Samaan aikaan kuitenkin sisällä sellainen liekki, jota en halunnut yhtään tukahduttaa.

Kun palasin lomalta töihin, jo aiemmin pureskelemani ajatus vahvistui. Halusin siirtyä 80% työaikaan. Se oli huikea päätös, ja olen iloinen että se onnistui. Ajatuskin siitä teki syksystä aivan uudenlaisen.

Teen tyypillisesti päätöksiä melko tunnepohjalta, ja tämä oli yksi niistä. Tuntui vain siltä. Päätöksen takana oli kuitenkin haave ja tarkoitus. Tarvitsin aikaa jollekin muulle. Elämälle ja ajatuksille. Unelmille. Kyseenalaistamiselle. Suunnan etsimiselle. Niistä lisää myöhemmin.

Tämän tekstin kirjoittaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Joka tapauksessa, sellaista oli syksyllä 2025.

Odotan innolla seuraavia tekstejä, luonnoksia on varmaankin lähemmäs sata.

<3: Jenna