16. Elämäni syksyt osa 6/7 (2024)

Syksy 2024 toi mukanaan jotakin sellaista, joka näyttelee suurta roolia elämässäni edelleen. Kuluva vuosi ennen syksyä:

Vuosi 2024 vaihtui sairaana. Usein käy niin, että intensiivisen elämänjakson jälkeen sairastuu, ja keho pakottaa siten pysähtymään. Suunnitelmat peruuntui, ja katselin kotoa raketteja peiton alta. Näkymä ikkunasta oli mieletön, kun värejä näkyi joka puolella taivasta. 

Alkuvuosi tuntui oikeasti uudelta alulta, ja olo oli freesi. Koulun jääminen pois arjesta oli odotettu asia. Nostin työmäärää, ja ensimmäistä kertaa elämässäni tein vain yhtä työtä kerrallaan, ilman muita sivutuloja tai opintoja.

Muistan tuosta ajasta aurinkoiset talvipäivät, oman pienen valoisan asunnon, uudet lempeämmät rutiinit, jaksavan kehon, väistyvät silmäpussit ja hehkuvan ihon. Lukemisen, lepäämisen, maalaamisen, ulkoilun ja liikunnan. Kirjoitin myös paljon ajatuksia ylös.

Palasin hiljalleen treeneihin, jossa olin erityisen läsnä. Leikkauksen jälkeen oli pakko aloittaa hiljalleen, varoen ja tunnustellen. Tämä aika opetti lempeämpää tapaa treenata, ja suhtautua treeneihin. Huomasin, että se vaikutti positiivisesti myös hormonitoimintaan. 

Oman kehon hallintaa täytyi hakea kauan aikaa. Tuntui kummalliselta, kun oma keho oli niin vieraan tuntuinen. Olo ei ollut voimakas, ja pelotti että jotakin rinnassa repeää. Selkä oli todella jumissa, eikä venyttely täydessä merkityksessään ollut mahdollista. Samalla prosessi oli kuitenkin mielenkiintoinen, ja haluttukin. Ja mikä parasta, tunsin heti kuinka leikkaus oli parantanut elämänlaatua.

Kun katson kuvia tuolta ajalta, näen ja muistan energian, jossa olin. Energia oli voimaannuttava, luottavainen ja jotenkin feminiininen. Olin vain itseäni varten, mutta silti auki. Elämä tuntui kauniilta ja värikkäältä. Odotin, mitä annettavaa sillä on.

Kevättalvella aloin lukemaan itselleni mullistavaa kirjaa. En enää muista, kuinka löysin kirjan pariin, mutta lainasin sen kirjastosta. Nykyään se löytyy kotoakin, koska sain sen ystävältä lahjaksi hehkutettuani sitä. Teos on Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut. 

Olen aina ollut taipuvainen pitämään elämän langat omissa käsissä. Vaikka tavallaan olenkin aina luottanut elämään, en silti ole ollut koskaan valmis antamaan sen johdattaa. Sen sijaan olen ollut valmis venymään loputtomiin, jotta pystyn ennakoimaan tulevaa ja onnistumaan varmasti siinä mitä haluan. Olemaan aina valmiina suorittamaan, puolustautumaan ja elämään muutoksessa, jotta vain olisin tilanteen harjalla. 

Vaikkakin teos on kokonaisuudessaan puhutteleva, eniten siinä kirpaisi tekstit rakkaudesta. Siitä millainen ihminen on ilman rakkautta. Olin sellainen. Olin järki, itsenäisyys, kovuus, vaativuus ja kontrolli. Ymmärsin, ettei rakkaus löydy niistä. Se löytyy heikkouksista, rajoista, tunteista ja epätäydellisyydestä. Herkkyydestä ja elämästä aidoimmasta itsestään käsin. 

Se oli oikeasti uutta, ja havahduin kylmäkiskoiseen ja vaativaan minäkuvaani. Olen aina tehnyt mitä tahansa, ettei haavoittuvuus näkyisi. Ja ennen kaikkea, etten näkisi sitä edes itse. Ymmärsin haavoittuvuuden olevan juuri se, kuka ylipäätään olen. Miten rakastaa itseä tai jotakuta toista, jos en ole yhteydessä siihen?

Luin kirjaa hiljalleen kevättalvesta pitkälle kevääseen, yleensä iltaisin. Etenin hitaasti, koska luin usein sivuja toistamiseen. Oivallettavaa oli paljon. 

Iltana kun luin viimeisiä sivuja, en ollut sängyssä yksin. Olin jo hetken aikaa nukahtanut iltaisin uuteen, mutta turvallisen tuntuiseen kainaloon. Samalla kun etenin kirjan herättämisen ajatusten kanssa, olin päästänyt hiljalleen irti kontrollista sen verran, että toinen ihminen oli tullut mukaan elämään. Myös siksi kirja merkitsee paljon, koska sen sisältö palauttaa noihin muistoihin. Olin sen avulla valmiimpi tähän ihmissuhteeseen. 

Kesä oli rento ja kevyt. Annoin tunteiden viedä, ja keskityin vain olemiseen. Oppimaan itsestäni ja toisesta. Kaikki muurit alkoivat rapistua, ja olin uudenlainen. Tunnesekamelska. Ihastusta, turvaa ja lämpöä. Samalla epäilystä, pelkoa ja suojamekanismeihin nojaamista. 

Tuntui hyvältä ja samaan aikaan vieraalta olla jonkun kanssa niin raa'an rehellinen ja vapaa. Huomasin aika nopeasti oman keskeneräisyyteni. Siihen totutellessa totuttelin myös toisen keskeneräisyyteen. Kaikki ei ollutkaan hillittyä ja hallittua, eikä tuttu kontrolli ollutkaan enää tie tasapainoon. Päinvastoin, siitä luopuminen.

Syksyllä elämä kahden kodin välillä alkoi puuduttaa. Etsittiin asuntoa, innostuksen- ja pelonsekaisin tuntein. Vauhti huimasi päätä, ja tuntui että edetään nyt turhan vauhdilla. Päätettiin silti katsoa asuntoja, koska kaipuu rutiineihin ja yhdestä paikasta käsin elämiseen oli kova. 

Koti löytyi, ja pian asettauduttiin sinne. Toivoen, että nopea päätös kannatti. Ja niin syksy toi taas kerran mukanaan jotakin uutta.


<3: Jenna