20. Lapsena rikkoutunut koskemattomuus

Tästä tekstistä ei tule mitenkään kiva teksti. Koen silti, että nämä asiat ovat sellaisia, joista vaikeneminen ei auta ketään. Nämä asiat ovat niitä, joista kuuluisi puhua enemmän. Vääriä tekoja ei tarvitse puolustella olemalla hiljaa. 

Jokainen tekee virheitä, eikä aina hahmota syy- ja seuraussuhteita. On kuitenkin asioita, jotka ovat jo ihan vain lain puitteissa kiellettyjä. Niissä asioissa ei ole kyse arviointivirheestä, vaan tekeminen on tietoista. 

Toivon, että tämä teksti voi antaa jollekulle vertaistukea. Toivon myös sen lisäävän tietoisuutta, ja avaavan silmiä sille, millaisia asioita aikuiset ihmiset voivat lapsille tehdä. Ikävä kyllä.

Menen suoraan asiaan, kertoen oman osani tarinasta. Vältän kertomasta muuta, koska asia on vaikea myös monelle muulle, joiden osaa en halua tai edes voi tuoda esiin. Tämän vuoksi jätän siis kertomatta muut asiat tämän ympärillä.

Vietin lapsuudessani paljon aikaa eräässä paikassa, jossa asui lähisukulaiseni sekä hänen puolisonsa, josta puhun tässä tekstissä. Vietin paikassa joulut, juhannukset, pääsiäiset, vaput sekä lähes tulkoon kaikki juhlapyhät, lukuun ottamatta muutamia, jotka eivät heihin liittyneet. Menin paikkaan aina varautuneena ja tarkkailevana, vaikkakaan en silloin täysin ymmärtänyt miksi. Tiesin kuitenkin jotakin pahaa tapahtuvan, jos en huolehdi omasta tilastani ja pysy tilanteen tasalla.

Paikassa asui mies, joka saattaa tulla vierailemaan jossain muodossa painajaisiini edelleen, ollessani nyt 27-vuotias. Sellainen mies, joka olisi voinut ottaa elämässäni roolin turvallisena aikuisena, ja olla osa perhettä. Hän kuitenkin päätti toimia toisin. 

En osaa sanoa minkä ikäinen olin, kun huomasin jonkin asian olevan oudosti. Olo ei ollut turvallinen, kuten monessa muussa paikassa. Sanoisin olleeni noin esikouluikäinen tai alakoulun ensimmäisillä luokilla, mutta asia voi myös olla toisin. 

Muistan aina, kuinka aikuisen miehen katse porautui kehooni, kun tulin sauna- ja pesutiloista pyyhe ympärillä. Katse seurasi niin kauan, kunnes olin poissa näkökentästä. Kun menin pukemaan, muistan tienneeni oven pian käyvän. Hän tuli juuri silloin sattumalta samaan tilaan. Juuri silloin, kun olin alasti.

Joskus hän ei tullut samaan tilaan. Silloin tiesin hänen katselevan muualta, esimerkiksi ikkunasta. Siksi pukeuduin ja riisuin aina taktikoidussa paikassa. Opin pukeutumaan niin, että pitelin pyyhettä ympärilläni, kunnes olin peittänyt kriittisimmät kohdat kehostani. Jo lapsena tiesin kyllä, mitkä ne kehon kohdat olivat, jotka häntä kiinnostivat.

Muistan kävelleeni poikkeuksetta aina hänen ohitseen pidellen vaivihkaa toista kättäni rintojen päällä, ja toista jalkojeni välissä. Ohituksen jälkeen siirsin toisen käden äkkiä pakaroiden päälle. Pyrin estämään kosketuksen, jonka tiesin tulevan intiimialueelle. Halusin tietenkin samalla myös estää hänen mahdollisuutensa katsella. 

Hän laittoi usein tavaroita kaula-aukostani paidan sisälle. Seteleitä, suklaata tai jotain muuta vastaavaa. Vihasin sitä. Miten joku aina ilmestyikään lähelle ja koki oikeutetuksi tehdä niin. Ikään kuin tehden tilanteesta mukavan antamalla jotakin? 

Tärkeintä oli reagoida nopeasti. Ohittaa nopeasti, ja olla valmiina työntämään hänen kättään pois, mikäli se tuli liian lähelle. Tarkastaa, että tilanteesta on aina reitti ulos.

Paikassa oli vessa, jonka ovea ei saanut lukkoon. Välttelin viimeiseen asti vessaan menoa. Ollessani siellä tuijotin vain ovea, ja pelkäsin sen avautuvan. En muista kävikö koskaan niin, toivottavasti ei. 

Kasvoin lapsuuteni oikeastaan ainoana tyttönä poikien keskellä. Kun nukuimme tuossa paikassa, nukuimme levitetyllä sohvalla vierashuoneessa. Pojat oven puolelle, minä viimeiseksi lähelle seinää. Tällä varmistettiin yhteistuumin se, että pojat ovat edessä suojana jos jotakin sattuisi. En tiedä miten asia silloin ajateltiin, mutta jotenkin järjestely tuntui itsestään selvältä. Muistan kerran, kun yksi heistä huomautti pakkaamaan mahdollisimman löysät vaatteet mukaan. Niissä voisin saada enemmän rauhaa.

Lapset pitävät asioita normaalina, kuten edellisestä kappaleesta näkyy. Ei lapsi tiedä muusta kun siitä, mitä elää. Lapsi ei osaa kertoa tai kyseenalaistaa. Lapsi sopeutuu tilanteeseen, oli se kuinka vakava tahansa.

Teini-ikään tultuani se mitä osasin tilanteelle tehdä, oli vähentää käyntejä. Jättää saunominen ja uiminen väliin. Pukeutua peittävästi. Valita istumapaikka kaukaa. Juhlapyhät kun oli silti edelleen yhteisiä. Onneksi poikien seurassa tuntui turvalliselta olla, teiniporukassa. 

Oli jouluaatto, olin 16-vuotias ja elämäni yksi tärkeimmistä ihmisistä oli kuollut pari päivää aiemmin. Istuin yksin sohvalla eri huoneessa kun muut, ja itkin. Yritin pitää pakkaa kasassa, koska suru ei saanut näkyä perheessäni juhlapyhänä. Suru yritettiin jotenkin ohittaa, ja viettää joulua kuten aina ennenkin. (Ymmärrän sen olleen vaikea paikka kaikille.)

Tämä mies tuli luokseni olohuoneeseen, ja nousin heti lähteäkseni. Hän pyysi että jäisin, ja muistutti ettei ole hätää. Siirryin sohvan toiseen päähän. Ajattelin, että ehkä saan nyt surun keskellä olla rauhassa, ja ehkä hän haluaa läsnäolollaan tukea vaikeana päivänä. Hän alkoi kuitenkin puhua minulle sopimattomia asioita, ja kommentoi kehoani.

Yritin kertoa tästä hetkestä heti läheisille, mutta kapasiteettiä sen käsittelyyn ei kaiken muun keskellä ollut selkeästi kenelläkään. Asia jäi ja tunsin, etten saa puhua siitä.

Myöhemmin hautajaisissa olin omaisen roolissa ottamassa hautajaisvieraita vastaan kappelilla. Hänen saapuessa kohdalleni, jouduin kättelemään häntä. Suojasin toisella kädellä kehoani hänen kosketukseltaan, ja toisella kättelin häntä nopeasti. Hän päätti kutittaa minua? Olin niin vihainen. 

Myöhemmin seuraavana keväänä vierailin kyseisessä paikassa, koska siellä oli asioita hoidettavana. Lähtiessä halasin lähisukulaistani, ja tuttuun tapaan nostin kättä lähtemisen merkiksi miehelle, jota en todellakaan koskaan halannut. Hän huusi ulko-ovelle olevansa pettynyt, kun en koskaan halaa häntä. Kerroin, etten koe sitä tarpeelliseksi. 

Lähisukulaiseni hermostui, ja sanoi etten voi jatkaa enää niin. Hänen puolisonsa haluaa olla osa perhettä, ja halaaminen on vain normaalia. Kävin keskustelua jonka päätteeksi kävelin vihaisena miehen luo, ja kumarruin halaamaan häntä nopeasti hänen istuessaan sohvalla.

Lähisukulaiseni poistui jostain syystä huoneesta. Sillä sekunnilla olimmekin kahden. Halaus muuttui puristavaksi, enkä päässytkään pois otteesta. Hän työnsi kädet vaatteisiini samalla ja nauroi, kun yritin räpiköidä pois. Sinä hetkenä hän sai sen asian, jota oli havitellut vuosikymmenen. Ihoni.

Kun pääsin pois otteesta, juoksin itkien ulos. Itkin hysteerisesti enkä voinut lopettaa. Hävetti niin valtavasti, etten edes itkun loputtua pystynyt kertomaan mikä on. Kunnes sain asian kakistettua ulos, ja tieto levisi. 

Kun kerroin asiasta ja näin vihan nousevan, luulin todella sen kohdistuvan itseeni. Varmaankin häpeän tunne sen aiheuttaa. Kun asia lähti eteenpäin, tajusin vasta silloin vihan kohteena olevan kyseisen miehen. 

Mietin, miksen ollut kertonut aiemmin mitään. Yritin muistella tapahtumia, ja tulin siihen tulokseen, että olen kai ajatellut kaikkien tietävän ja hyväksyvän. Olen kai vihjaillut, mutta kukaan ei ole ymmärtänyt. Siksi luulin että asiasta kuuluisi vaieta.

Aloin itsekin ymmärtää kaiken olevan totta ja väärin. Nämä asiat oli oikeasti tapahtunut aina ja koko ajan. Ne eivät olleet normaaleja asioita. Ymmärsin sen vasta, kun huomasin ihmisten olevan minun puolella.

Aloin saada soittoja, joissa mies kysyi sattuiko minua jotenkin, kun tein asiasta niin ison numeron. Hän kertoi ettei ihan ymmärrä, miksi asiasta täytyi puhua, tai mitä erikoista siinä olisi. Lähisukulaiseni oli samaa mieltä. Mietinkin, että ehkä hän tosiaan tiesi koko ajan kaikesta.

Hän alkoikin soitella minulle myös. Muistuttaen siitä, että naisen kehoon kohdistuu aina haluja. Sen mukana tulevat asiat tulee kestää, ja niitä vain tapahtuu. Hän puhui perhesiteistä ja niiden tärkeydestä. Siitä, kuinka aiheutin miehelle vakavia mielenterveysongelmia pilaamalla hänen maineensa ja jättämällä ulkopuolelle. 

Varmaan hänen aikanaan asiat ovatkin olleet eri tavoin, ja naisen asema erilainen. Tämän ketjun on kuitenkin katkettava. 

Aloin saada rahalähetyksiä mieheltä. En tiedä mitä hän ajatteli sen korjaavan, mutta käytin huoletta rahat. Kyllähän hän olisi joutunut maksamaan muutenkin, jos olisin tehnyt asiasta isomman numeron.

Tuli ylioppilasjuhlat, enkä halunnut kutsua kumpaakaan. Päädyin kuitenkin kutsumaan vain lähisukulaiseni, yksin. Sain häneltä järkyttävän puhelun, koska sehän ei heille sopinut. Sen puhelun jälkeen lakkasin kunnioittamasta lopullisesti. 

Kun muutama vuosi sitten pienensin rintani käymällä leikkauksessa, en voinut olla ajattelematta, että pääsen vihdoin eroon niistä rinnoista, joita hän on kosketellut. Halusin ajatella niin, että iholla olleet ikävät muistot jäivät ihonriekaleiden mukana leikkaussaliin. Eihän se oikeasti mitään auta, mutta ajatukseen on hyvä joskus nojautua.

Aikuisiällä olen korjannut häpeilevää kehonkuvaa ja selittämätöntä säröä seksuaalisuudessa. Tiedän monen korjailevan palasiaan näiden asioiden kanssa, ja siksi kirjoitinkin tämän tekstin. Muistutukseksi, ettei asian kanssa ole yksin. Montaakaan asiaa en osaisi vielä tänäkään päivänä pukea sanoiksi, mutta tiedän, että jokainen samaa kokenut tietää, mistä puhun. 

Ajattelen, että kai kaiken piti tapahtua. Opettaa jotakin. Ehkä se oli rajojen asettaminen. Tai sitten äänen pitäminen näistä asioista. Ehkä olin oikea ihminen siihen. 

Lapsille on tärkeää opettaa kehon rajoista. Miten heihin saa, ja miten heihin ei saa koskea. Opettaa kertomaan, jos joku toimii väärin. Sama pätee siihen, miten heille saa puhua. 

Voi olla, ettei lapsi siltikään osaa kertoa. Mutta ainakin kaikki sen eteen tehty työ kannattaa. Ja se, ettei tällaisia asioita puolustella olemalla hiljaa.

Nämä asiat voivat tapahtua myös kotona. Paikassa, jossa niin ei todellakaan saisi tapahtua. Siksi heidän on tärkeää kuulla näistä asioista myös muualla. Aikuisten täytyy olla hereillä, ja yksikin aikuinen voi ymmärryttää lasta tilanteesta. Lapsi ei saa olla aikuisen ihmisen halujen kohde.

Olen pahoillani heille, jotka ovat kokeneet jotakin paljon pahempaa. Myös heidän lähipiirilleen. Olen jokaisen itkun kohdalla miettinyt sitä, etten voi kuvitellakaan kuinka itku kuristaa silloin, kun oma koskemattomuus on rikottu oikeasti pahimmalla tavoin. Vaikka kokemuksia onkin turha vertailla.

<3: Jenna